Tero Juuti: Kuka meistä on normaali?

Pitkän linjan media-ammattilainen Henkka Hyppönen pohtii kirjassaan “Kuka meistä on normaali?” normaalin ja erilaisuuden suhdetta, ajattelun kirjoa ja sosiaalisia rajoja oman ADHD-prosessinsa kautta. Tämä kysymys on kiinnostanut myös minua nuoruudesta asti tasapainoillessani nuoruuden kasvulle tyypillisesti samankaltaisuutta toisten kanssa tavoitellen, mutta kuitenkin omaa erilaista identiteettiä rakentaen. Huomasin, että samankaltaisuutta tavoitellessani ajaudun yhä kauemmas omasta itsestäni. Tavoite olla “normaali” tuntui painostavalta mutta samoin kokemus erilaisuudesta ahdistavalta. Tämä dilemma on someaikana räjähtänyt käsiin. Puhutaan mm. kuplautumisesta, maalittamisesta  ja nettikiusaamisesta.

Kysyin asiaa myös tekoälyltä, joka vastasi minulle näin: “Normaalius on aika suhteellista ja kulttuurista, eikä ole yhtä oikeaa tapaa olla tai elää. Voisi sanoa, että kaikilla meillä on omat tapamme olla ”normaaleja” omissa ympäristöissämme, mutta eihän se tarkoita, että kaikki olisivat samanlaisia.” Ajattelen niin, että koko tuo ajatus normaaliudesta on erotteleva. Aivan liian usein törmään nettikommentoinnissa toisia halventaviin ajatuksiin, joissa ihmiset jaetaan “meihin” ja “heihin”. Tällaista ajattelumallia on määritelty toiseuden käsitteellä, jolla tarkoitetaan valtasuhteita, joissa joku tai jokin ymmärretään muita vähempiarvoisemmaksi. Poikkeavat voidaan luokitella jopa epänormaaleiksi. Usein erottelu on tehty fyysisten eroavaisuuksien, kuten ihonvärin tai sukupuolen perusteella. Mukaan on tullut myös erottelua, jossa jollain ominaisuudella, kuten seksuaalisella suuntautumisella tai sukupuoli-identiteetillä viitataan henkilöiden mielenterveyteen tai vääryyteen uskonnollisilla perusteilla.

Ongelma on, että internet-aikakaudella ihmiset eivät tapaa enää toisiaan yhtä paljon. Saman pöydän ääressä kahvikupposen tai ruuan ääressä keskustellessa ihmisistä tulee helpommin lähestyttävämpiä. Sosiaalisena eläimenä meillä on tapana peilata käyttäytymistä toisiimme. Internetissä jotain olennaista jää tavoittamatta etenkin eri tavoin ajattelevien suhteen. Myös monenlainen sosiaalinen ja poliittinen valtapeli on kärjistynyt. Mielestäni jokaiselle tekee hyvää kohdata toisenlaisia ihmisiä. Esimerkiksi yhteisellä mökkireissulla vanhojen ystävien kanssa käymme paikoin kiivaitakin keskusteluita poliittista näkemyseroista. Ystävyytemme säilyy, koska se perustuu yhteenkuuluvuudelle, joka on rakennettu vuosien saatossa kasvokkain kohtaamalla ja jakamalla.

Haastan kaikki kohtaamaan toisia ihmisiä avoimin mielin. Esimerkiksi koulun tai työpaikan harteille ei voi pelkästään sälyttää asioita, jotka ovat jokaisen vastuulla. Jokainen yhteisö luo oman “kulttuurinsa”. Alun alkaen vuorovaikutus syntyy kodista lähtien. Oman lapsen kohtaamisessa rakennetaan tulevaisuutta. Minkälainen haluamme sen olevan? Haluammeko, että meidät ja lapsemme hyväksytään sellaisena, kuin me olemme? Kuka meistä onkaan normaali, on tarpeeton kysymys. Todellisuudessa meissä on paljon enemmän yhteistä, kuin ajoittain luulemme.